Koskaan ei ole liian myöhäistä väitellä
Yleensä tohtorikoulutettavaa ajatellaan nuorena tutkijana. Moni kuitenkin tekee väitöskirjaa työn ohessa, vuosia maisteriksi valmistumisen jälkeen. Neljä varttuneempaa tohtoria kertoo, miksi.
Tohtorintutkinto on ensimmäinen askel tiedeuralle tai vaativiin asiantuntijatehtäviin. Se voi kuitenkin olla edessä vasta lukuisten työelämässä vietettyjen vuosien jälkeen.
Osa vanhempana väittelevistä haluaa siirtyä tutkimuksen pariin, osa hakee lisäpätevyyttä omaan työhönsä. Osaa ajaa silkka mielenkiinto aiheeseensa.
Kauko Heikkilä päätyi tekemään väitöskirjaa melkein vahingossa. Hän työskenteli 1983—2017 yliopistolla kaksostutkimusprojektin atk-vastaavana. Vuonna 2004 ultraäänen vaikutuksia käsitelleen aineiston parissa urakoinut tohtoriopiskelija lopetti kesken, ja lastenneurologian professori Matti Iivanainen puhui työn jatkajaksi Heikkilän.
Heikkilä alkoi tehdä aineistosta väitöskirjaa työn ohessa ja väitteli vihdoin tämän vuoden elokuussa aiheenaan raskauden aikaiset vaikutukset vasenkätisyyteen. Vuonna 2016 kuollut Iivanainen ei sitä ehtinyt enää nähdä.
— Matilla oli ajatus, että kun olin jo lisensiaatti ydinfysiikan alalta, väitöskirjan teko onnistuisi minulta. Tilastotiede on keskeisessä asemassa sekä epidemiologiassa että ydinfysiikassa, mutta näkökulma on erilainen, Heikkilä pohtii.
Uuden oppiminen ei aina ollut helppoa. Heikkilä kävi epidemiologian kursseja, mutta silti erikoissanasto tuotti välillä vaikeuksia.
Varsinainen työ etusijalla
Kuvantamisessa aiemmin käytetty ionisoiva säteily aiheutti haittavaikutuksia, ja ultraääni kehitettiin turvalliseksi vaihtoehdoksi sille. Senkin mahdollisia vaikutuksia on syytä selvittää. Heikkilää kiinnosti, vaikuttaako ultraääni vasenkätisyyteen. Oli esitetty hypoteesi, että näillä olisi tilastollinen yhteys. Heikkilän tutkimuksen valossa tämä ei kuitenkaan ole todennäköistä.
— Puhtaan tilastollisesti katsoen ei voi sanoa kiistatta juuta eikä jaata, mutta ei ole kovin uskottavaa, että vaikutuksia olisi.
Negatiivisen tuloksen saaminen tuntui vähän lattealta, mutta Heikkilää ilahdutti, miten hyvää palautetta hän sai julkaisuistaan. Muiden raskaudenaikaisten tekijöiden osalta Heikkilä totesi, että kaksosilla ja kolmosilla on hieman enemmän taipumusta vasenkätisyyteen kuin yksösillä.
Vaikka Heikkilä teki tutkimusta omalle työnantajalleen, oli sovittu, että se ei saisi häiritä hänen varsinaista työtään. Datavastuut piti hoitaa ensin, ja väitökselle sai ottaa aikaa vasta niiden jälkeen.
— Kahden homman tekeminen oli ajoittain uuvuttavaa, ja varsinainen työ oli asetettava etusijalle. Mutta väitöskirjani aihe kiinnosti minua ja päättäväisyyttä riitti, kun kerran olin ottanut sen tehtäväkseni. Ohjaajien ja muiden ihmisten kannustus auttoi.
Heikkilä ei koskaan harkinnut siirtymistä tutkijaksi tai edes opintovapaata. Hänen mukaansa se on luonnekysymys: epävarma tutkijanura houkutteli vähemmän kuin vakaa palkkatyö.
Heikkilä jäi eläkkeelle vuonna 2017, mutta edes se ei tuonut paljon lisäaikaa väitöstyölle, koska hän on konsultoinut vanhaa työnantajaansa data-asioissa edelleen. Myös tutkimus kiinnostaa Heikkilää yhä. Syksyn aikana hän harkitsee, jatkaisiko hän tutkimustyötä uusien aineistojen parissa.
— Väitöskirjan tekeminen antoi potkua eteenpäin. Ties mitä sen seurauksena vielä syntyykään, Heikkilä sanoo.
Ajanhallinnan mestarit
Yliopiston kirjoissa on nyt noin 4800 tohtorikoulutettavaa. Vain alle puolet heistä tekee väitöskirjaansa kokopäiväisesti. Runsas neljännes käyttää siihen arviolta vain 25 prosenttia työajastaan. Tämä ryhmä rahoittaa väitöskirjansa teon muulla palkkatyöllä.
Kun väitöskirjaa tekee muun työn ohessa, on helppo kokea jäävänsä ulkopuoliseksi. Suuri osa seminaareista ja kursseista järjestetään päiväsaikaan ja kytkeytyminen akateemisen yhteisöön voi olla hankalaa, jos niihin ei pääse osallistumaan.
Humanistis-yhteiskuntatieteellisessä tutkijakoulussa on reilun vuoden toiminut ryhmä työelämässä oleville väitöskirjantekijöille. Se sai alkunsa ajanhallintakurssista, mutta jatkui kirjoitusryhmänä, koska kurssilaiset eivät halunneet luopua toisiltaan saamastaan vertaistuesta. Palaute ryhmästä on ollut erinomaista.
— Yksi osallistuja sanoi kokevansa ensimmäistä kertaa olevansa olemassa yliopistolle, kertoo ryhmän vetäjä, tohtorikoulutuksen suunnittelija Päivi Väätänen.
Koronavirus siirsi tapaamiset verkkoon, mutta se ei ole vähentänyt osallistumista, pikemminkin päinvastoin. 20-30 väitöskirjatekijää kokoontuu joka torstai-ilta Zoomiin juttelemaan ja kirjoittamaan yhdessä. Luentoja on kuultu kirjoittamisen opettajalta ja opintopsykologilta. Samassa elämäntilanteessa olevien ryhmä on koettu tärkeäksi.
Ryhmään osallistuu ammattilaisia humanistis-yhteiskuntatieteellisiltä aloilta: opettajia, rehtoreita, virkamiehiä, juristeja. Vähemmän keskustellaan väitöskirjojen akateemisesta sisällöstä kuin tutkimuksen teon yleisistä ongelmista. Samalla syntyy verkostoja.
Väätänen on miettinyt, miten ryhmäläisten tietämystä voitaisiin tuoda myös muiden tohtorikoulutettavien avuksi.
— On tavallaan ironista, että ryhmä syntyi ajanhallintakurssista, sillä nämä ihmiset ovat ajanhallinnan mestareita. He ovat aivan huipputyyppejä.
Rehtorin intohimo
Tutkimus kiehtoi Seppo Salmivirtaa jo 1980-luvulla, kun hän opiskeli Hämeenlinnassa opettajaksi. Hänen graduohjaajansa oli Kari Uusikylä, josta tuli sittemmin Helsingin yliopiston kasvatustieteen professori. Uusikylä houkutteli tieteen pariin, mutta Salmivirta suuntasi töihin kouluun.
Väitöskirjan aika tuli myöhemmin. Vuonna 2011 Salmivirta työskenteli luokanopettajana Santahaminan koulussa. Hän oli tutustunut opetusteknologiakurssien yhteydessä yliopistoihmisiin ja sai näiltä kannustavaa palautetta ideoistaan. Yksi asia johti toiseen ja Salmivirta alkoi tehdä väitöskirjaa työn ohessa.
—Intohimoni on tutkiva oppiminen. Halusin selvittää mobiililaitteiden käyttöä luonnontieteiden tutkivassa oppimisessa. Minua kiinnosti, miten yhteisöllisyys saadaan laitteiden käyttöön mukaan.
Salmivirran oli tarkoitus tehdä tutkimus oman valvontaluokkansa kanssa. Kesken lukuvuoden hän kuitenkin siirtyi rehtoriksi Heteniityn kouluun. Tutkimus jatkui vanhan luokan kanssa, mutta yhteistyökumppaniksi tuli luokan uusi opettaja.
Tätä nykyä Salmivirta on rehtorina Roihuvuoren ala-asteella. Väitöskirja valmistui vihdoin viime kesänä. Salmivirta oli puoli vuotta virkavapaalla, palkallisena väitöskirjantekijänä Helsingin yliopistossa. Muuten työ syntyi kesälomilla ja viikonloppuina.
— Ohjaajani innostivat minua kansainvälisiin konferensseihin. Ne rytmittivät työtä ja pääsin esitelmä kerrallaan eteenpäin.
Apua koulun kehittämiseen
Salmivirran mielestä väitöskirjan tekemisestä on ollut hyötyä myös arkisessa koulutyössä.
— Se tuo analyyttisyyttä koulun kehittämiseen. Haluan hyödyntää siinä tieteellistä tietoa ja tutkimusta.
Roihuvuoren ala-aste on mukana yliopistojen hankkeissa, muun muassa kolmivuotisessa ilmiöopetusta kehittävässä projektissa. Siinä Salmivirran omasta tutkimuksestakin on ollut hyötyä. Väitöstyössä nimittäin kävi ilmi, että mitä monipuolisemmin aihepiiriä käsiteltiin oppimisprosessin alussa ja mitä paremmin aiheet liittyvät lasten arkikokemuksiin, sitä parempia tutkimuskysymyksiä nämä keksivät.
Salmivirran mukaan yliopiston ja koulun yhteistyö toimii erittäin hyvin opetusteknologiakysymyksessä. Sitä voisi lisätä muissakin asioissa, Salmivirta pohtii.
— Esimerkiksi kielten kohdalla. Meidän koulussamme on paljon äidinkieliä. Olemme mukana yhdessä siihen liittyvässä hankkeessa, mutta enemmänkin sitä voisi tutkia.
Omaa työtä tutkimassa
Jatko-opinnot eivät olleet päällimmäisenä Hanna Nieminen-Finnen mielessä, kun hän valmistui vuonna 2002 oikeustieteen maisteriksi. Veri veti työelämään. Nieminen-Finne pääsi auskultoinnin ja uran alkuvuosien jälkeen esittelijäksi ensin Helsingin ja sitten Vaasan hallinto-oikeuteen. Vuodesta 2017 hän on toiminut vakituisena hallinto-oikeustuomarina Vaasassa.
Käytännön työ kuitenkin osoitti kiinnostavia aiheita, jotka kaipaisivat tarkempaa tutkimusta. Nieminen-Finne teki ensin lisensiaatintyön vuonna 2008. Väitöskirjaa hän alkoi tehdä vuonna 2015 ja se valmistui kesällä. Väitöskirja vaati erilaista otetta kuin päivätyö:
— Tavallisesti mietin, miten jokin konkreettinen ongelma ja oikeustapaus ratkaistaan. Tutkijana piti laajentaa näkökulmaa ja katsoa oikeusjärjestelmän kokonaisuutta. Se oli vaikeaa mutta myös hyvin antoisaa, Nieminen-Finne pohtii.
Nieminen-Finne tutki omaa työympäristöään, ympäristöasioiden parissa toimivia asiantuntijatuomareita. Vaasan hallinto-oikeudessa on tuomarinvirassa tekniikan ja luonnontieteiden osaajia, jotka eivät ole oikeustieteilijöitä. Se on poikkeuksellista Suomessa ja kansainvälisestikin.
Nieminen-Finnen tutkimus osoitti, että substanssiosaajat parantavat kansalaisten oikeusturvan toteutumista ympäristöasioissa, jotka ovat usein vaikeita ja teknisiä. Juristeilla on tuomioistuimessa enemmistö, mutta Nieminen-Finnen käsittelemissä tapauksissa ei näyttänyt käyvän niin, että juristit äänestäisivät asiantuntijat kumoon.
Tutkijayhteisön osaksi
Nieminen-Finne toivoo, että väitöskirjasta voisi olla hyötyä hänen työpaikallaan. Itselleen hän koki olevan hyötyä ainakin tiedonhankintataitojen ja organisointikyvyn parantumisesta.
— Se tulee varmasti vaikuttamaan tavoilla, joita en pysty vielä näkemään.
Vaikeinta oli hallita omaa ajankäyttöään. Nieminen-Finne toteaakin, että väitöskirjan tekoon pitää olla aito into ja kiinnostus. Se ei synny pakottamalla.
Vaasassa toimii Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan alayksikkö, josta Nieminen-Finne löysi itselleen tutkijayhteisön. Yhteistyö myös jatkuu, kun hän tänä syksynä pitää opiskelijoille hallinto-oikeuden luentoja. Tärkeää tukea Nieminen-Finne sai myös Helsingistä väitöskirjaohjaajaltaan sekä toiselta saman alan tohtoriopiskelijalta.
Nieminen-Finne kirjoittaisi mielellään tieteellisiä artikkeleita, jos aikaa riittää. Väitöskirjan liepeillä on aiheita, joita voisi selvittää vielä tarkemmin. Tällä haavaa hän on innostunut tuomarintyöstään, mutta toisaalta tutkimuskin kiehtoisi.
— Kuka tietää. Ehkä tulevaisuudessa. Minulla on vielä paljon työvuosia jäljellä.
Uuvuttavat kyselyt
Marianne Mustajoki työskenteli vuoteen 2013 asti Espoon sosiaali- ja terveystoimessa vastaten ruotsinkielisen väestön palveluista. Vuosituhannen alussa hän teki selvityksen, joka jäi kaivelemaan pitkäksi aikaa. Halu tutkia asiaa tarkemmin johti lopulta viime kesänä valmistuneeseen väitöskirjaan.
Mustajoki tutki, miten kaksikieliset suomenruotsalaiset pärjäävät terveyspalveluissa omalla äidinkielellään ja suomeksi. Tulokset osoittivat, että kielellä on väliä. Potilaat eivät osanneet kuvata esimerkiksi kivun tuntemuksiaan suomeksi yhtä täsmällisesti kuin äidinkielellään.
Työläin vaihe väitöskirjan teossa oli aineiston keruu. Mustajoki teki kyselyitä terveyskeskuksissa Suomen rannikkoalueilla, missä suurin osa ruotsinkielisestä väestöstä asuu.
— Sekä henkilökunta että potilaat ovat aivan uupuneita kyselyihin. Datan kerääminen oli työläin vaihe ja kesti melko kauan. Tämän tyyppinen tutkimus sijoittuu monen oppituolin väliin, ja siksi myös sopivan julkaisufoorumin löytämiseen meni aikaa.
Mustajoki halusi tutkia puhtaasti kielen vaikutusta hoitokommunikaatioon, mikä onnistui vertaamalla ruotsin- ja suomenkielisiä suomalaisia. Jos kielen lisäksi mukaan tulevat myös kulttuurierot, väärinymmärryksiä on vielä enemmän.
Terveydenhuoltoalalla pitkään toimineena Mustajoki ymmärtää, että aina ei ole mahdollista saada hoitoa omalla äidinkielellä. Silti hän toivoo, että äidinkielen merkitys ymmärrettäisiin ja otettaisiin huomioon aina, kun se on mahdollista.
— Tutkimuksessani kävi ilmi, että potilaat eivät ymmärrä saamiaan hoito-ohjeita. Sen seurauksena he joko kuormittavat uusilla käynneillä terveydenhoitojärjestelmää tai alkavat vältellä sitä, mikä johtaa sairauksien pahenemiseen.
Eläkkeelle jäänti ei kiinnosta
Mustajoki teki väitöskirjaansa noin 13 vuotta. Hän jäi eläkkeelle työstään Espoossa seitsemän vuotta sitten, mutta aloitti saman tien työt osa-aikaisena Terveysportissa, jossa hän vastaa Sairaanhoitajan käsikirjasta ja tietokannoista. Sysäyksen väitöskirjan loppuunsaattamiselle antoi tieto, että vanhojen tutkintovaatimusten mukaan tehdyt suoritukset vanhenisivat joulukuussa.
— Hidastahan tämä on ollut. Jotkut ovat kritisoineet, että on tylsää, kun yliopistolle tulee vanhoja tätejä, jotka eivät kanna tiedekuntaa eteenpäin. Tottahan se on, ettei tässä enää mitään professuureja haeta. Mutta toiset ovat sanoneet, että tämä väitöskin on yksi ymmärrystä lisäävä tiedon palanen.
Itse Mustajoki kokee hyötyneensä väitöskirjan teosta paljon. Se antaa varmuutta ja ymmärrystä, joita hän voi hyödyntää nykyisessä toiminnassaan. 75-vuotias Mustajoki ei suunnittele eläköitymistä. Väitöskirjan viimeistelyyn tarvittujen joustojen jälkeen hän on taas täydellä innolla työn äärellä.
— Eläkeläisyys ei ole tyyliäni. Olen luonteeltani energinen, ja kun tulee mielenkiintoisia mahdollisuuksia, haluan tarttua niihin. Hyvä peruskunto auttaa jaksamaan.
Ikä ei ole este
Tohtorikoulutusta suunnitellaan ja markkinoidaan ensisijaisesti perusopintojaan viimeisteleville nuorille tutkijanaluille. Se ei tarkoita, että yliopisto haluaisi sulkea pois vanhempia väitöskirjantekijöitä. Tohtoriksi ehtii myöhemminkin.
Suositus on, että kokopäiväisesti tehtynä väitöskirjan pitäisi syntyä neljässä vuodessa. Osa-aikaisesti tehtynä väitöskirjatyö kestää yleensä selvästi kauemmin.
— Väitöskirjatutkimuksen tavoitteena on uuden tiedon tuottaminen. Jos prosessi venyy kovin pitkäksi, tutkimustulosten relevanssi voi vähentyä ja tutkija voi alkaa unohtaa, mitä alkuvaiheessa teki. Olemme pohtineet paljon, miten myös osapäiväisten väitöskirjantekijöiden etenemistä pystyttäisiin nopeuttamaan, kertoo tohtorikoulutuksen palvelupäällikkö Erkki Raulo.
Pitkiksi venyvien väitösprosessien ongelma on myös se, että se sitoo ohjausresursseja. Yhdellä ohjaajalla ei voi olla liikaa ohjattavia.
Silti työelämässä olevat väittelijät ovat yliopistolle tärkeä joukko. Raulon mukaan he murtavat vanhaa ajatusta, että tutkijat olisivat sulkeutuneet kammioihinsa.
Muualla työelämässä toimivat väitöskirjan tekijät tuovat yliopistolle omaa osaamistaan ja näkemystään. Vastaavasti he saavat uusia oivalluksia tutkijakollegoiltaan ja vievät niitä omille työpaikoilleen eri puolille yhteiskuntaa. Tämä voi omalta osaltaan lisätä tutkimuksen vaikuttavuutta.
—- Väitöskirjantekijä pääsee osaksi tutkijayhteisöä, ajan hermolle ja osalliseksi alansa uusimmista ajatuksista.
Raulon mukaan edes myöhäinen väitöskirja ei estä myöskään tiedeuralle siirtymistä. Rahahauissa kysytään tyypillisesti vain viimeisten viiden vuoden merkittäviä julkaisuja.
— Meillä on nytkin erittäin hyviä varttuneempia tutkijoita, joten ikä ei ole este.
25.11.2020
TEKSTI: REETTA VAIRIMAA